Markku Lehmuskallio kuvaa katoavia kansoja

Copyright: Valokuvaaja Tiina Itkonen

Elokuvaohjaaja Markku Lehmuskallio on työskennellyt vuosikaudet pohjoisten alkuperäiskansojen parissa kameran kanssa tallentaen kulttuurikonfliktia eli sitä, miten länsimainen elämä vaikuttaa työntyessään kaukaisiinkin kyliin tundralla. Vaikka Lehmuskallion elokuvia on palkittu useilla elokuvafestivaaleilla, mitään kassamagneetteja pohjoisten kansojen elämästä kertovat elokuvat eivät ole olleet.

Työ jatkuu, ja matkoilta kertyy mukaan myös keräilyesineitä. Markku Lehmuskalliota kertoo elämäntyöstään nettivideolla, joka kuvattiin Mikkelissä joulukuussa 2003.


56k modeemi/ISDN (160x120, 50 Kbps)
ADSL (320x240, 225 Kbps)


Nettivideo kestää noin 6 minuuttia. Katsominen vaatii RealPlayer-ohjelman (versio 8) ja vähintään ISDN-liittymä on suositeltava. Valokuvat ja esineet: Tiina Itkonen, Eva Jansson, Markku Lehmuskallio ja Anastasia Lapsui sekä heidän arkistonsa. Videon kuvasi ja editoi Ahti Koskinen.

Lehmuskallion elokuvat luokitellaan antropologisiksi elokuviksi, jotka tutkivat ihmisten elämää, ajattelua ja toimintaa. Osa elokuvista on dokumentteja ja osa fiktiivisiä, käsikirjoitukseen perustuvia. Lehmuskallio on elänyt ja kuvannut paljon Jamalin niemimaalla Siperiassa. Työkumppaneina hänellä ovat puoliso Anastasia Lapsui ja viime vuosien aikana poika Johannes on ollut mukana kuvaajana. Ryhmä työskentelee ranskalaisella 16 mm:n filmikalustolla, joka ei hyydy liki 60 asteen pakkasessakaan. Myös liikkuminen vaatii kekseliäisyyttä; milloin edetään kävellen, poroilla, moottorikelkalla, venäläisillä tankeilla tai helikoptereilla. Äärimmäisen arktisissa olosuhteissa luonnonkansoja kuvattaessa monet elokuvan tekemisen perussäännöt eivät sellaisenaan toteudu, vaan tundran olot sanelevat tekemisen reunaehdot.


Elämä itse kasaa lopulta dokumenttielokuvat
Voimme vain päättää mitä kuvataan ja missä järjestyksessä se esitetään
Matka yhden esittäjän luota toisen luo voi kestää kaksikin viikkoa


Aineiston kerääminen yhteen elokuvaan on pisimmillään kestänyt seitsemän vuotta, eikä rahoitus suinkaan ole helpottunut vuosien mittaan. Kun kuvaukset saattoi 60-luvulla aloittaa yhden puhelinsoiton jälkeen, nyt voi mennä byrokratian kanssa taistellessa vuosikin ennen kuin ensimmäistäkään kuvaa on otettu, Lehmuskallio miettii.


Ilman apurahoja nämä elokuva eivät olisi syntyneet


Oikeiden jakelukanavien löytäminen on mutkikasta tunnetullekin ohjaajalle, jonka kuvat eivät ole yleisömagneetteja. Alkuperäiskansojen hiljaisen kuoleman kaunistelematon kuvaus saattaa palautteen mukaan viedä jopa yöunet.


Elokuvissamme ei ammuta, ryypätä eikä puhuta levottomia


Markku Lehmuskallio. Copyright: Ahti Koskinen

Kuvausreissuilta tarttui mukaan myös keräilyharrastus parisenkymmentä vuotta sitten. Erityisen kiinnostavana Lehmuskallio pitää inuiittien eli eskimoiden nykytaiteen keräämistä niin esineinä, veistoksina kuin grafiikkanakin.


Esineet ja kuvat kertovat, kuinka syvällä ihmisen yhteys luontoon on


Ohjaaja sanoo olevansa jo siinä iässä, että alkuperäiskansat aiheena ovat tulleet jäädäkseen. Tosin hän kertoo miettineensä vielä elokuvan tekoa kotimaassakin. Häntä kiinnostaisi tutkia, onko viljelijöiden suhde maahan muuttunut. Toisena kiinnostavana kuvauskohteena hän pitää sikalaa.

Nettiradio Mikaelin arkistosta: