Astuvansalmi oli muinainen temppeli

Juha Pentikäinen. Copyright: Päivi Kapiainen-Heiskanen

Pohjoismaiden laajimmat kalliomaalaukset Ristiinan Astuvansalmessa ovat kiehtoneet kulkijoita ja tutkijoita vuosikausia. Helsingin yliopiston professori Juha Pentikäinen on päätynyt teoriaan, jonka mukaan Astuvansalmi oli kivikautisen pyyntikulttuurin luonnontemppeli, josta teki erityisen kauas näkyvä jättimäinen profiili, Astuvan ukko. Pentikäinen uskoo, että kentän maalasivat muinaisen kadonneen kansan, mahdollisesti roomalaishistoroitsija Tacituksen kertomien kahden tarunomaisen kansan, oksien (karhukansan) ja hellusien (hirvikansan) samaanit.

Pentikäinen avaa Astuvansalmen menneisyyden salaisuutta tarttumalla roomalaishistoroitsija Tacituksen teksteihin. Kirjoituksissa mainitut fennit ovat hänestä selkeästi lappalaisia, eivät suomalaisia kuten usein on väitetty. Sen sijaan kirjoituksissa vähemmälle huomiolle jääneet kansat, hellusit ja oksit (helluseios et oxinas) ovat herättäneet hänen kiinnostuksensa. Helluseilla ja okseilla on roomalaistekstien mukaan ollut ihmisen kasvot ja piirteet, mutta villieläimen ruumis ja jalat. Pentikäinen on taipuvainen uskomaan Tuomo Pekkasen vuonna 1983 esittämää selitystä, että oksit on saatettu nimetä karhua merkitsevän sanan oksi (ohto, otso) perusteella ja hellusit tulisivat hirveä tarkoittavasta sanasta elg (kreikan ellos).

Ehkäpä roomalaisilla oli tieto siitä, että pohjoisen kansat pitivät toteemieläiminään karhuja ja hirviä. Pentikäinen uskoo, että hellusien ja oksien muinaiset elämäntavat ja menot olivat samantyyppisiä, kun mihin hän on tutustunut Siperiassa obinugrilaisten ja mansien keskuuteen tekemillään tutkimusmatkoilla. Pentikäisellä on uusi tulkinta myös selittämään Astuvansalmen kalliomaalausten ehkä tunnetuin hahmoa, nuolikätistä naista, joka näyttäisi metsästävän hirveä. Pentikäinen uskoo maalauksen liittyvän hellusikansan myyttiseen alkusuhteeseen eli siinä kantaäiti tanssiin peuran turvan edessä.


Hellusikansan Artemis siinä tanssii


Kesällä 1968 uudelleen löydetyn noin 16 metriä pitkän Astuvansalmen kalliomaalauskentän maalasivat Pentikäisen käsityksen mukaan kevätauringon lämmittämille kallioille heimon etevimmät tietäjät, samaanit. Astuvansalmen kalliosta erottuu selkeästi ukkohahmo, joka ei toistu kalliomaalauksissa, mutta vedestä on löydetty samaisesta hahmosta tehtyjä meripihkakoruja. Niiden Pentikäinen päättelee olleen uhreja. Muinaisia palvontapaikkoja olivat korkeat kauas näkyvät vuoret, kuten Astuvansalmi. Myös epätavallisen muotoisilla palvoskivillä eli seidoilla oli tärkeä merkitys. Palvoskiviä olivat klaanin palveluskivet, salaiset kivet ja viimeisten pakanoiden mukanaan ehtoolliselle kuljettamat taskumattikokoiset kivet.


Astuvan temppeli oli eräänlainen kirkko
Astuvansalmella on uhrattu meripihkaisia ukkoja


Copyright: Matti Markkanen

Pentikäinen päättelee, että Astuvansalmen kalliomaalaukset tuottanut kansa eli järvilappalaisten kanssa samanlaista kiertävää elämää. Heimo liikkui pieninä yhteisöinä vuosittain 5-8 nautintapaikan välillä samaa tuttua reittiään pyytäen vuodenajalle tyypillistä saalista, peuroja, hirviä tai norppia. Järvilappalaisuus oli muinainen järviseutujen kulttuuri, jonka merkkejä voi lukea edelleen eteläsavolaisesta luonnosta. Yksi selkeä järvilappalaisten asuinalue näyttäisi olevan Astuvansalmella ja toinen Heinävedellä. Järvilappalaisten olemassaolosta todistavat suurille järville ja kannaksille annetut nimet, joille ei löydy selitystä suomensukuisista kielistä.


Järvilappalaiset elivät muinaisessa järviseutujen kulttuurissa


Pentikäinen selittää, että järvilappalaisille pitäjä merkitsi aikoinaan yhteisöä, joka piti pitoja. Astuvan hirvihahmoina pidetyt maalaukset hän tulkitsee pikemminkin sukupuuttoon kuolleiksi metsäpeuroiksi, jotka olivat kaksi kertaa poroja suurempia. 1960-luvulta alkaen tutkimusmatkoja tehnyt Pentikäinen on tutkinut kalliotaidetta 80-luvulta alkaen. Kalliomaalauksissa on erilaisia muotoja ja ne ovat eri-ikäisiä. Kaikkein korkeimmilla pinnoilla olevat ovat vanhan Suur-Saimaan ajalta, kun Saimaa ei ollut vielä puhkaissut väylää Vuokseen, mikä tapahtui noin 5800 vuotta sitten.


Kalliomaalauksissa näkyy muoteja


Juhani Pentikäinen pitää todennäköisenä, että muinoin Järvi-Suomessa asuneet kansat palvoivat karhua jumalanaan, koska Suomessa ei kalliomaalauksista ole karhuja löytynyt. Jumala edusti jotakin niin pyhää, ettei sitä voinut nimeltä mainita. Tämä traditio jatkuu edelleen pohjoisen havumetsävyöhykkeen alkuperäiskansoilla. Käsitystä tukee sekin, että karhulla on suomeksi noin 200 erilaista nimitystä. Myös suomalais-karjalaiset karhumenot tunnetaan erilaisista kuvauksista varsin tarkkaan. Suomessa karhunmetsästykseen liittyi kolme vaihetta: kaato eli tapporiitti, peijaiset eli syöntiriitti ja karhun palautus eli kalloriitti, jossa luut ja kallo kuljetetaan takaisin metsään, luut haudataan maahan ja kallo ripustetaan puuhun, petäjän oksille. Etelä-Savossa edelleen tunnettujen tarinoiden kautta voi kertoa muinaisten kansojen tarinaa. Vaikka järvilappalaiset hävisivätkin, heidän elämäntapansa jatkui. Pentikäinen pitää merkittävinä vanhoja tarinoita Heinäveden saloilla eläneistä samaan aikaan ihmisistä ja eläimistä.


Karhulla oli erilainen myyttinen asema kuin hirvellä


Professori Juha Pentikäinen toivoo, että vanhat tarinat opittaisiin jalostamaan opetukseksi ja kokemukseksi, mikä auttaisi lapsia suhtautumaan luontoon ja eläimiin. Karhu on perinteisesti viestinyt turvallisuutta.

Copyright: Matti Markkanen
Vanhojen kertomusten tieto pitäisi jalostaa


Karhukulttia juurittiin suomalaisista voimallisesti 1600-luvulla, kun Ruotsin kruunu oli huolissaan uskonnon hitaasta etenemisestä Suomessa. Karhuriittien lopettamisesta tuli uskonnollis-kansallinen taistelu, Pietikäinen päättelee. Muutos näkyy myös Kalevalassa. Vanha Kalevala vuodelta 1835 kertoo karhumenoista, mutta 14 vuoden aikana karhu menettää eepoksen runoissa perinteisen paikkansa. Vanha perinne säilyi parhaiten Lapissa saamelaisten keskuudessa. Suomalaisasutuksen levitessä Lappiin noituuden ja samanismin kiivaana vastustajana tunnettu kirkkoherra Gabriel Tuderus hävitti vanhaa uskoa voimallisesti inarinsaamelaisten ja kolttasaamelaisten joukosta 1670-luvulla.


Kolttasaamelaiset säilyttivät olennaisimmin vanhaa perinnettä


Samanismi on pohjoisissa kulttuureissa esiintyvä monimutkainen kokonaisuus, johon liittyy uskomuksia, riittejä ja kansanperinnettä. Vaikkei samanismi olekaan varsinainen uskonto, sillä on merkittävä paikka pohjoisen kansojen etnisessä uskonnollisuudessa. Professori Pentikäinen on huolissaan samanismin nimikkeellä leviävistä new age-uskonnoista, joihin Internet-aika tuo oman lisämausteensa.


Olen huolissani Internet-uskonnollisuudesta


Professori Juha Pentikäinen tunnetaan tutkimusmatkailijana, joka on yli nelikymmenvuotisen uransa aikana tehnyt laajasti kenttätutkimusta alkuperäiskansojen joukossa. Yllättävää kyllä uusia löytöjä ilmaantuu jatkuvasti. Kesällä 2004 Heinävedeltä löytyi talon vintiltä kannettava seita, josta erottuu eri saaliseläinten hahmoja. Kuivasalmesta, kolmen kilometrin päästä Astuvansalmelta Pentikäinen kävi nimeämässä norppakivet talvisella Mikkelin-luentoreissullaan. Professorilla olisi innostusta kouluttaa myös suurta yleisöä lukemaan maisemasta merkkejä muinaisesta elämänmenosta.

Copyright: Matti Markkanen
Merkkien etsiminen uskonnon avulla on tärkeää


Karhua palvoneiden kansojen jälkeläiset voisivat Pentikäisen visioissa palauttaa karhuun liittyvää symboliikkaa arkielämään. Hän näkisi mielellään Karhu-Kalevalan vanhassa muodossaan sekä karhuaiheisia satuja ja sarjakuvia. Karhu on hänestä aina ajankohtainen.


Karhu-Kalevala olisi vakavampi kansalliseepos kuin nykyinen


Nettiradio Mikaelin arkistosta: