Televisio tekee tuhojaan

60-luku toi kotimaiselle elokuvalle ongelmia tullessaan. Television suosio koko kansan ajanviettovälineenä jatkoi voittokulkuaan yhä kiihtyvällä vauhdilla. Lupien määrä ylitti puolen miljoonan rajan vuoden 1964 aikana ja vuonna 1969 lupia löytyi jo miljoonasta taloudesta.

Vaikka television vaikutus kotimaisen elokuvan suosion laskuun oli selkeä, suhtautui elokuva-ala siihen kahdella tavalla. Toisaalta se nähtiin vaaralliseksi uhaksi kilpailussa katsojista ja toisaalta taas oltiin sitä mieltä, että oli moraalisesti oikein ja ainakin kaupallisesti kannattavaa antaa elokuvia television kautta esitettäväksi. Huomattava osa television ohjelmistosta koostuikin pääosin näytelmäelokuvista, joista noin viidennes oli kotimaisia. Vuoden aikana elokuvia näytettiin televisiossa keskimäärin 250 kappaletta, joka tekee noin viisi elokuvaa viikkoa kohti.

Löysästi tulkiten televisio oli syyllinen myös muutamaan elokuvamaailman sisäistä harmoniaa ravisuttaneeseen tapaukseen.

Suomen Näyttelijäliitto ja Suomen Filmivalmistajien Liitto aloittivat heti vuoden 1963 alusta kädenväännön näyttelijöiden palkkioista. Näyttelijäliitto kielsi jäseniään ottamasta vastaan uusia elokuvasopimuksia. Kesän harvat elokuvat tehtiin liittoon kuulumattomien näyttelijöiden sekä harrastelijoiden voimin.

Tämä näyttelijälakko ei ollut ensimmäinen, eikä siinä mielessä ainutlaatuinen. Aiemmin työselkkauksia oli ollut muiden muassa keväällä 1954 ja 1955. Molemmilla kerroilla yksimielisyyteen oli päästy kuitenkin kohtuullisessa ajassa. Tällä kertaa erimielisyyksiä ei ratkottu aivan yhtä helposti.

Näyttelijöiden alkuperäiset vaatimukset olivat kovat. He vaativat itselleen muun muassa yli puolet enemmän palkkaa. Vaateisiin kuului myös niin sanottu "televisiopykälä". Näyttelijät vaativat, että elokuvien valmistaja, joka korvausta vastaan antoi elokuvansa esitettäväksi televisiossa, oli velvollinen maksamaan 25 prosenttia saamastaan korvauksesta näyttelijöille. Palkkioista neuvoteltaessa päästiin näyttelijöitäkin tyydyttäneeseen 20 - 22 prosentin korotuksiin, mutta "televisiopykälään" tuottajat eivät suostuneet periaatteellisista syistä. Tuottajat epäilivät, että jos siihen olisi suostuttu, olisivat kaikki elokuvan tekemisessä mukana olleet nousseet vaatimaan samaa. Heidän mielestään näyttelijöiden vaatimukset myös riitelivät vuonna 1961 uusittua tekijänoikeuslakia vastaan.

Kumpikaan osapuolista ei siis halunnut joustaa ja lakko jatkui. Televisio tarjosi näyttelijöille töitä, joten heidän toimeentulonsa oli turvattu. Eniten lakosta kärsivätkin elokuvayhtiöt. Ainoa yhtiö, joka oli hyväksynyt näyttelijöiden vaatimukset kaikkine "televisiopykälineen" oli Tommi Rinteen lakon alkamisvuonna (1963) perustama Keskus-Elokuva Oy.
Sitkeä lakko jatkui aina kesään 1965 saakka.

Keväällä 1963 elokuva-alaa ravisutti sensaatiouutinen. Tuli nimittäin ilmi, että SF:n toimitusjohtaja T.J. Särkkä oli vuoden vaihteessa myynyt Oy Yleisradio Ab:lle tv-oikeudet kaikkiin vuoden 1961 loppuun mennessä valmistamiinsa elokuviin. Tieto tästä aiheutti oikeutettua närää muissa kotimaisissa elokuvavalmistamoissa, sillä muut olivat pitäneet kiinni periaatteista, joita Särkkä ei nyt kunnioittanut. Oli nimittäin ollut tapana, että televisioesityksiä varten vuokrattiin elokuvia, joiden ensi-illasta oli kulunut vähintään kymmenen vuotta.

Saman vuoden syksynä kantautui elokuva-alan edustajien korviin tieto toisestakin elokuvakaupasta. Heinäkuussa 18 kokoillan elokuvaa, joukko lyhytelokuvia sekä kuvauskalusto oli vaihtanut omistajaa Veikko Itkosen Filmi-Kuva Oy:stä Elosalamalle eli Suomen televisiolle.

Takaisin

© Nettiradio Mikaeli / Nina Kurki 1999