Puolikuolleen kylän elämää

Copyright: Mervi Sensio

Siellä ei ole kauppaa. Eikä toimivaa kyläkoulua. Ei kirjastoa, bensa-asemaa, katuvaloja, saati kunnallistekniikkaa. Palvelujen ääreen pääsee vain autolla, mutta linjabiilit eivät tietenkään siellä kulje. Vesikin on ollut tänä talvena kortilla ja sähkökatkokset kiusana harva se päivä. Eihän siis ihmekään, että monen naapurina töröttää hylätty autiotalo? Ne harvat, jotka vielä Ristiinan Koivakkalan kylässä asuvat, lähtevät sieltä vain saappaat edellä. Koivakkalassa on elämää, kaikesta huolimatta.

Junttina on hyvä olla
Maallemuuttohakuisille tiedoksi, elämä maalla on ja ei ole yksinkertaista. Yksinkertaista se on siinä mielessä, että jos ei mitään tee, ei mitään tapahdukaan. Mutta jos näin toimii, tulee pian vilu, ruoka loppuu, maailmanmenosta ei tiedä mitään ja naapurit huolestuvat. Stadin kundi Marko Saarinen on tätä nykyä onnellinen juntti Koivakkalasta. Hän toteaa, että laiskakin saa Koivakkalassa olla, mutta silloin on syytä vetää lämmin turkishaalari niskaan.

Tätitiimi tähtitaivaan alla
Siskokset Kirsti, Hilkka ja Anneli Vesalainen ovat asuneet Koivakkalassa ikänsä, eikä pois ole tarvis vieläkään. Kolmen naisen yhteisyritys on navetallinen lehmiä ja nuorkarjaa, sekä tietysti tilan pellot ja metsät. Vuosikymmenien aikana kylätietä on tullut talsittua kävellen, hevosella ja autollakin. Nykyään raitilla on hiljaista.

Kun sairaanhoitaja ryhtyi lehmiä lypsämään
Rakkaus on ihmeellistä. Se vei vasta sairaanhoitajaksi valmistuneen Riina Pöyryn kaupungista maalle, maatalousyrittäjäksi. Ei sen puoleen, etteikö tämä ollut toivottua. Mitä Riinalla on ikävä kaupunkielämästä? No, ei mitään. Katuvalojakaan hän ei kylätien varteen huolisi, vaikkei pimeällä pihapiiristä edemmäs uskallakaan lampsia.

Nettiradio Mikaelin arkistosta: