Uskonnonvapaus ja uskonnonopetus - mahdoton yhtälö?

Yhteiskunnan muuttuessa lainsäädännön pitäisi seurata perässä. Jos lakien säätämisestä on kulunut kovin pitkä aika, huomataan, että lakien säätämisajankohta ja silloin vallinnut yhteiskunnallinen tilanne ja nykyaika eivät kohtaa toisiaan. Lait saattavat olla vanhentuneita ja puutteellisia esimerkiksi siksi, että ne eivät esimerkiksi sisällä lainkaan viittauksia ongelmiin, jotka nykyhetkessä saattavat olla mitä todellisimpia ja polttavimpia. Hyvä esimerkki siitä, että näin on todellakin käynyt, on uskonnonvapauslaki.

Laki uskonnonvapaudesta oli yksi juuri itsenäistyneen Suomen tasavallan säätämistä ensimmäisistä merkittävistä ja suurista laeista. Vielä voimassaoleva uskonnonvapauslaki on säädetty vuonna 1922 osana merkittävää lainsäädäntötyötä, johon sisältyivät lisäksi laki yleisestä oppivelvollisuudesta, kielilaki ja maanhankintalaki.


Uskonnonvapauslaki joutumassa remonttiin


Uskonnonvapauslain taustaa

Uskonnonvapauslaissa säädetään lähinnä kansalaisen oikeuksista vapaaseen yksityiseen ja julkiseen uskonnonharjoitukseen, oikeudesta erota kirkosta ja oikeudesta perustaa omia uskonnollisia yhdyskuntia. Se säädettiin aikanaan tavallaan täsmentämään silloista, vuoden 1919 hallitusmuotoa, jossa nuori Suomen tasavalta omaksui neutraalin asenteen suhteessa uskontoon. Tuo hallitusmuoto sisälsi valtion uskonnollisen tunnutuksettomuuden ja uskonnonvapauden periaatteen.

Käynnissä olevaan uskonnonvapauslain uudistustyöhon perehtyvä kuitenkin huomaa, että uskonnonvapauslain uudistus ja kouluissa sekä oppilaitoksissa annettava uskonnonopetus on liitetty yhteen. Uskonnonvapauslakiin on vaadittu sisällytettäväksi säädöksiä, jotka jollain tavoin määrittelevät myös koulujen uskonnonopetusta ja velvollisuuutta osallistua siihen. Tällaisiin asiohin ei otettu mitään kantaa vuoden 1922 uskonnonvapauslaissa.


Miksi tällaista vaaditaan nyt?


Vapaus uskonnonharjoitukseeen

Uskonnonharjoituksen ja uskonnonopetuksen ero on tulossa uskonnonvapauslakiin ainakin lain tämänhetkisen valmistelun vaiheessa. Uusi uskonnonvapauslaki ei siis ilmeisesti tule muuttamaan uskonnonopetuksen asemaa. Uskonnonvapauslakia valmisteleva työryhmä jättänee oppilaitosten uskonnonopetusta koskevat asiat perusopetus- ja lukiolakien säätämisen yhteyteen.

Tämä ei tietenkään poista uskonnonvapauden periaatteen ja koululaitoksen yhteyttä. Kuten muuallakin yhteiskunnassa, myös yhteiskunnan ylläpitämässä koululaitoksessa uskonnonvapauden, kuten muidenkin inhimillisten perusoikeuksien, tulee pysyä arvossaan.

Mutta eikö silti olisi rehellistä vastata usein esitettyyn kysymykseen: mitä on tunnustuksellinen uskonnonopetus? Eikö se olekin juuri sitä, että uskonnonopetuksen yhteydessä asioita tarkastellaan vain kristinuskon näkökulmasta, kavennetaan oppilaiden näkökulmaa suhteessa uskonnollisiin ja elämänkatsomuksellisiin kysymyksiin ja sellaisena se pohjimmiltaan on ainakin uskonnonvapauden hengen vastaista; siis vastoin sitä, että jokaisella on oikeus uskoa tai yhtä hyvin olla uskomatta?


"Tunnustuksellinen uskonnonopetus"?


Teologian lisensiaatti Ismo Pellikka puhuu "uskontoon tutustumisesta" ja "näkymien saamisesta". Hän vastustaa yhden näkökulman varassa toimimista. Mutta käytännön opetustyössä "tutustumisen" ja "sitoutumisen" tai "sitouttamisen" raja on joskus vaikea vetää. Tiedämme eräiden oppilaiden vanhempien suutahtaneen esimerkiksi virsien laulattamisesta uskonnon tunneilla, Raamatun lukemisesta, kirkkorakennukseen tutustumisista tai papin vierailusta uskonnon tunneilla. He ovat pitäneet tällaista uskonnon harjoittamisena ja siten uskonnonvapauksien periaatteiden vaarallisena kaventamisena.


Vievätkö tällaiset opetukselliset ratkaisut meitä "tunnustuksellisen uskonnonopetuksen" piiriin?


Elämänkatsomustiedon rooli opetuksessa

Elämänkatsomustietoa opetetaan oppilaille, joiden vanhemmat eivät kuulu kirkkoon tai jotka itse täysi-ikäisinä eivät ole kirkon jäseniä. Elämänkatsomustietoa pidetään uskonnonopetusta objektiivisempana juuri siksi, että se ei ole lähtökohdiltaan sidoksissa minkään uskonnon opilliseen perustaan.


Palvelisiko kaikille yhteinen elämänkatsomustiedon opetus paremmin uskonnonvapauden periaatteita?


Britanniassa uskonnonopetus on järjestetty siten, että kaikkien uskontojen edustajat samoin kuin uskonnottomatkin osallistuvat samaan uskonnonopetukseen - aineen opetus on järjestetty siten, että periaatteessa kaikki uskonnot huomioidaan opetuksessa yhtä suuressa määrin.


Yleistä uskonnonvapautta kunnioittava uskonnonopetuksen järjestämisen malli?
Uskonnonvapaus ja koulun uskonnonopetus eivät sulje toisiaan pois?


Uskonnot eivät ole pelkästään menneisyyteen kuuluvia ilmiöitä. Niillä on oma merkittävä roolinsa nykymaailmassakin; tosin valitettavasti se rooli ei ole aina yksinomaan myönteinen. Lukemattomat ihmiset löytävät elämälleen sisällön uskonnollisista viitekehyksistä ja uskonnollisuus motivoi ihmisiä monenlaisiin tekoihin. Uskonnollisuuden ymmärtäminen on osa ihmisenä olemisen, ihmisyyden ja ihmisen luomien kulttuurien ymmärtämistä. Uskontoa opettava opettaja on kulttuurityöntekijä. Jos uskonnonopetusta vastustetaan sanomalla uskonnon olevan väistyvä ilmiö, sorrutaan perusteettomaan arvoarvostelmaan, joka on kovin subjektiivinen ja värittynyt, sanoo Pellikka.

"Teologian lisensiaatti Ismo Pellikka työskentelee Joensuun yliopiston Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksen katsomusaineiden ja historian lehtorina sekä luokanopettajakoulutuksen johtajana. Hän on tutkinut suomalaisen uskonnonopetuksen lisäksi brittiläistä uskonnonopetusta noin kymmenen vuoden ajan."

© Nettiradio Mikaeli / Ismo Pellikka 2000