Oikea laita ja vasen pakki?

Saksan ja Neuvostoliiton hyökkämättömyyssopimus 23.8.1939 oli katastrofi monille vasemmalla ja oikealla. Aavisteltiin, ettei se ole vain hyökkäämättömyyssopimus vaan Itä-Euroopan jakosopimus, arvioi Hannu Soikkanen. Se oli vasemmalla laidalla vaikea pala, mutta se oli yhtä vaikea myös äärioikealla. Saksa oli pettänyt, vaikka siihen oli luotettu. Monet olivat rakentaneet ideoloigisen asenteensa äärioikeiston ja äärivasemmiston vastakohdalle. Kun ne sopivat, merkitsi se tukien sortumista; oli vaikea uudelleen ryhtyä innokkaaksi. Ilman tätä olisikin vaikea ymmärtää, että esimerkiksi maanalainen kommunistipuolue ei saanut paljonkaan aikaan talvisodan aikana.

Äärioikeisto oli menettänyt vetovoimansa, niin IKL kuin erityisesti pienryhmät, vaikka niillä oli monenlaisia yhteyksiä Saksaa. Talvisodan jälkeen tajuttiin Soikkasen mielestä, että äärioikeiston eheyttämisajatus (sosialidemokraattisen puolueen painaminen väkisin yhteiseen rintamaan) oli ollut väärä.

Monet olivat vetäytyneet talvisodan jälkeen äärioikeistosta. Jopa julkista tilintekoa oli jo talvisodan alla.

Jatkosota ja aatteet

Jatkosodan pitkittyessä ja Saksan sotaonnen kääntyessä monet suomalaiset alkoivat toivoa sodasta irrottautumista. Epäusko levisi niin työväenliikkeessä kuin monissa muissakin piireissä. Silti kaikkien puolueiden hallitus pysyi pystyssä vuoteen 1943, ja silloinkin ulos jäi vain IKL.


Painostiko Saksa? Hyötyikö äärioikeisto jatkosodasta?
Kuunneltiinko synkistyviä mielialoja sodan jatkuessa?


Oli paljon sellaista Saksaan sitoutumista, joka ei ollut sitoutumista Saksan politiikkaan, kansallissosialismista puhumattakaan. Saksaa käytettiin välineenä johonkin muuhun tarkoitukseen: Karjalan säilyttämiseen, aseiden ja elintarvikkeiden saantiin.

Pienet äärioikeistolaiset ryhmät puuhasivat koko ajan omia Saksa-yhteyksiään. Ne pyrkivät virallista Suomea enemmän miellyttämään Saksaa ja niillä oli joitakin omia tavotteitaan esimerkiksi suomalaisten SS-miesten värväyksessä.

Jonkinlainen turvallisuusriski Saksan "aseveljeydestä" irroittauduttaessa olisi ehkä voinut olla juuri suomalainen SS-pataljoona. Se oli kuitenkin hajotettu jo 1943. Lisäksi Hannu Soikkasen käsityksen mukaan pataljoonaan oli tietoisesti vältetty värväämästä liian suurta osaa äärioikeistolaisten kotien poikia, joilla olisi ollut "tartuntariski". Joitakin pataljoonalaisten Saksa-yhteyksien hoitajia saksalaiset saivat 1944 mukaansa. Jotkut äärioikeistolaiset, mm. vanha teollisuusmies Petter Forsström yrittivät myös aselevon jälkeen kehitellä jotain, mutta kaikki se oli varsin pientä.

Jatkosodan aikana Valtiollisen poliisin (entisen Etsivän keskuspoliisin ja nykyisen Suojelupoliisin) päälliköllä Anthonilla oli suhteita Virossa toimivaan Gestapoon. Suomessa oli kaksi jo rauhan aikana vaikuttanutta Saksan tiedustelupalvelua: "Byro Cellarius" kuten Abwehrin tiedustelupalvelun Helsingin-toimistoa kutsuttiin, ja Sicherheitsdienstin eli Gestapon linja.

Tunnetuin Valpon ja Gestapon yhteistyön seuraus on juutalaisten luovuttaminen erityisesti vuonna 1942. Suurin osa Suomeen paenneista juutalaisista pääsi siirtymään muualle tai oli sodan ajan Suomessa. Tosin nykyisten käsitysten mukaan Saksa ei kovin paljon painostanutkaan. Asiaa on koetettu selvittää, mutta oleellisinta näyttää olleen Valpon ja Virossa toimivan Gestapon osaston hyvät yhteydet, arvioi Soikkanen. Monet yrittivät viivyttää luovutusta. Pääministeri Rangell suhtautui myönteisesti juutalaisiin jotka kävivät häneen vetoamassa. Mannerheim ja sosialidemokraattien johtaja Tanner yrittivät vaikuttaa, mutta tämäkään joukko ei saanut sisäministeri Horellin ja Anthonin päitä kääntymään. Anthoni olikin äärioikeistolainen, mutta Horelli ilmeisesti lähinnä vastusti tunkeutumista hänen reviirilleen. Kyseessähän oli tavallaan "poliisiasia". Hannu Soikkasen mukaan on ehkä vieläkin epäselvää, mitä todella tapahtui.

Aseveli väärää rotua?


Suomalaiset eivät täyttäneet germaanin ehtoja.


Ruotsinkielisillä ei ehkä ollut myöskään aivan sellaista uhkakuvaa NL:sta. Totta kai se oli uhka heillekin, mutta ei ehkä sillä tavoin kokemuksellisesti kuin monille suomenkielisellä puolella, arvelee Soikkanen. Tannerin ajatus oli, että odotetaan ja katsotaan. Ei Tannerkaan uskonut Saksan voittoon, jo 1941 vierailtuaan Saksassa hän tuli siihen tulokseen että sota kestää kauan eikä kukaan tiedä kuka voittaa. Kysymys oli siitä, että miten tästä nyt päästäisiin irti.

Kesällä 1944 Tanner ei halunnut lähteä hallituksesta. Rauhanoppositio halusi säilyttää puhtaana puolueen kuvan ja kannatuksen. Kommunistien laillistaminen alkoi häämöttää yhtenä sodan tuloksena, ja kilpailuasetelman takia sdp:n mainetta piti opposition mukaan vaalia. Tanner ajatteli, että jos venäläiset joukot ovat kohta Helsingissä, silloin ei auta meidänkään puhtaus.

Takaisin