Työelämässä muutos ei ole koskaan valmis

Jorma Mäkitalo. Copyright: Paivi Kapiainen-Heiskanen

Minkälaisilla työkaluilla työelämää voisi kehittää, kun muutos on joka tapauksessa jatkuva? Oululainen Merikosken kuntoutus- ja tutkimuskeskus on erikoistunut työelämän kehittämisen työkaluihin ja siinä sivussa toimenkuvaksi on tullut myös yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Tutkimusjohtaja Jorma Mäkitalon mielestä ydinkysymys on selvittää, mitä työssä tapahtuu ja ottaa kehittämistyöhön mukaan lisää tekijöitä ja yhteistyökumppaneita.

Merikoskelaiset ovat itse käyneet läpi melkoisen myllerryksen. Mäkitalo kuvaa, että alkujaan 80-luvulla keskus toimi muilta lainatuissa tiloissa räntäsateisessa Pohjois-Suomessa. Asiakkaiden työyhteisöjen kehittämistarpeet herättivät väen jatko-opiskelemaan, väännettiin väitöskirjoja ja tutkittiin työprosesseja tekemällä työtä kentällä. Tartuttiin selkeisiin asioihin. Mietittiin mitkä ovat työyhteisön säännöt ja työnjako, mikä on työn kohde, minkälaisella motiivilla työtä tehdään, minkälaisin välinein ja kenelle työtä tehdään. Ja jos ongelmia eli häiriökuormitusta syntyi, minkälaisissa tilanteissa työ alkoi tökkiä. Mäkitalo muistuttaa, että jos työ tökkii tarpeeksi kauan, siitä tulee sääntö. Häiriöt ja virheet saavat työn lopulta tuntumaan mahdottomalta tehtävältä. Tätä merikoskelaiset lähtivät purkamaan.

Työelämän kehittämiseen liittyy käsityksiä, jotka joutaisivat roskakoriin. Mäkitalo pitää romantisoivana käsitystä, että työntekijät ovat työnsä parhaita asiantuntijoita. Hän kaipaisi oivallusta, että työ motivoi ihmistä. Siksi ihmiset pitäisi saada oivaltamaan itse, miksi jokin uusi juttu tulee työpaikalle, sillä pakottamalla he eivät sitä ainakaan niele. Mäkitalo kääntäisi asian toisin päin ja ryhtyisi tekemään työntekijöistä työnsä parhaita asiantuntijoita. Hän innostaisi ihmiset arvioimaan ja dokumentoimaan omaa työtään ja sitä kautta tarkastelemaan ulkopuolelta omia hommiaan.


Asiantuntijaksi tullaan tarkastelemalla ulkopuolelta


Mäkitalo suosittelee, että jokainen suhtautuisi työhönsä kuin tutkija. Olisi hyvä, jos työntekijä pystyisi osoittamaan ja todistamaan, miksi jokin asia ei ole kunnossa. Niillä eväillä asioista voitaisiin keskustella syyllistämättä ketään.


Pitää miettiä objektiiviset tosiasiat, miksi homma ei toimi


Omaa työtä olisi hyvä oppia tarkastelemaan niin, että oppisi huomaamaan siinä meneillään olevia erilaisia muutoksia ja häiriökuormitusta, mikä on merkki siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Mäkitalo muistuttaa, että erilaista muutosta on joka tapauksessa menossa eri suuntiin ja useaan suuntaankin yhtä aikaa. On kiihkeää muutosta ja suvantoisempia vaiheita, mutta asiat muuttuvat koko ajan.


Muutoksen ääripäitä voisi välttää


Monet työpaikkojen hankauksista syntyvät, kun työvälineitä uusitaan. Mäkitalo muistuttaa, että ihmisillä syntyy tunneside työvälineisiinsä. Siksi pitäisi aina rauhassa malttaa kokeilla, tuleeko jostakin uudesta vempeleestä meille kalu vai ei. Uusien välineiden ottaminen käyttöön voi muuttaa työnjakoa, sääntöjä ja jopa käsityksen asiakkaasta. Joskus uudet ja vanhat romppeet voivat jäädä elämään rinnakkainkin. Pitäisi kuitenkin muistaa selvittää sekin, jos jokin laite jää pölyttymään käyttämättä.

Copyright: Paivi Kapiainen-Heiskanen
Uusi laite on iso muutos


Ihmisille on tärkeää saada työstä itselleen mielekkyyden kokemuksia. Mäkitalo muistuttaa, että työelämän hyvinvointipuheissa unohdetaan, että työllä on ihmiselle mieli tai tarkoitus. Unohdetaan se kehittämistyön varsinainen kuuma peruna eli kenelle tai mille työtä tehdään. Vanhustyöhön liittyvää väitöskirjaa tekevä Mäkitalo kertoo esimerkkinä, että hoivatyötä tekeville ihmisille voi kullekin nousta työssään tärkeimmäksi asiaksi eri asia, kun yhdelle tärkeintä on vanhus, toiselle tärkeintä on terveys ja kolmannelle hengelliset asiat. Niinpä ihmiset sitten kokevat onnistuneensa tai epäonnistuneensa suhteessa näihin itselleen tärkeisiin asioihin. Mäkitalo muistuttaa, että tälle lohkolle sisältyy suuria tunteita ja epäonnistumisen mahdollisuuksia ja siksi sieltä voisi kaivaa myös eväitä, jotta ihmiset voisivat paremmin työssä.


Työn tarkoituksesta nousee mielekkyyden kokemus


Pitää olla hyvä kunto, että jaksaa töissä, puuskahtelee yksi ja toinen lenkkipolulle lähtevä. Mäkitalo on antanut piupaut tyky-kursseille, missä kuntoillaan työstä irrallaan. Hän toppuuttelee, että jos punainen lanka on töissä kadoksissa, se ei lenkkipolulta löydy. Työ voi parhaimmillaan olla itsessään verraton uudistumisen lähde ihmisille.


Työhyvinvointi ei ole työstä irrallista


Mäkitalo myös provosoi rakastamaan häiriöitä. Hänestä kaikkein vaarallisin ajatus on uskoa, että kaikki on kunnossa. Kun tätä mielikuvaa pidetään pystyssä kaikin voimin, jokainen asiakas tai muuta todisteleva konsultti saa väen hermostumaan. Mäkitalon mielestä myytti estää silloin tarttumasta asioihin. Hän näkisi mieluummin työyhteisön, joka kilpailee sillä, että on paljon kehittämistä vaativia asioita.


Muutoksen siemen on häiriöiden havaitsemisessa


Nykymenossa on tyypillistä, että pistetään pystyyn projekti selvittämään jotakin ongelmana pidettyä asiaa. Mäkitalo varoittelee työelämän kehittäjiä projektiripulista eli tavasta pistää pystyyn liuta projekteja selvittelemään kapea-alaisia asioita. Ongelmana on, että kehittäjille ei välttämättä kuulu hahmottaa, minkälaiseen kehitykseen ja muutokseen hanke liittyy. Sirpaleisten projektien sijaan pitäisi hahmottaa kokonaisuuksia. Ääriesimerkiksi hän nostaa pienen pohjoissuomalaisen kunnan, jonka vanhustenhuoltoa on kehitetty 14 projektin voimin.


Projektiripulista seuraa krapulaa


Vanhasta luopuminen ja muutoksen sietäminen ovat kipeitä asioita. Mäkitalo toivoo työhyvinvointitoimijoiden hankkivan osaamista, että kykenisivät auttamaan ihmisiä näissä prosesseissa. Hänestä palaverointi, suunnittelu ja kehittäminen ovat osa työtä. Näin muutos ja uusiutuminen voisivat vähitellen muuttua osaksi työpaikan arkea.


Työtehtävät ovat muutoksessa ja uusiutuvat


Copyright: Paivi Kapiainen-Heiskanen

Mäkitalon oma väitöskirja käsittelee vanhainkotityön muutosta 20 vuoden aikana pienessä kunnassa. Työntekijät olivat ehtineet autuaasti unohtaa monenlaiset vanhainkodissa tapahtuneet muutokset ja myytiksi oli jäänyt, että vanhainkodissa hoitaminen on vain hoitamista. Tosiasiassa 1890-luvulta 60-luvulle kunnalliskoti oli tarjonnut suojaa, ruokaa ja työtä sekalaiselle joukolle ei-itsenäiseen elämään kykenemättömiä köyhiä. Sittemmin kunnassa on toiminut vanhuksille vanhainkoti, on rakennettu asuntoja terveille vanhuksille, tarjottu laitoshoitoa ja kodinomaisia pienyksiköitä. Kun yksi myllerrys on käyty läpi, edessä on ollut uusi murros.


Oleelliset asiat pyyhkiytyvät nopeasti mielestä ellei niitä dokumentoida


Nettiradio Mikaelin arkistosta: